Eemilän kotimuseo — Kahdenkymmenen vuoden matka savolaisen maaseudun muistiin

Punainen maitolaituri seisoo tien vieressä kuin vanha tuttu. Sen takana avautuu idyllinen savolainen maalaismaisema: pihapiiri, jossa hirsirakennukset nojaavat toisiinsa kuin sukupolvet, ja kesätuuli kantaa mukanaan kuivuneen heinän ja tervan tuoksua. Tässä, Kuopion ja Leppävirran rajalla Humalajoen kylässä, Viitostien varrella, sijaitsi parikymmentä vuotta paikka, joka pysäytti ohikulkijat ja vei heidät ajassa taaksepäin — Eemilän kotimuseo.

Museo on nyt suljettu pysyvästi. Mutta sen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi.

Kun navetan aarteet pyysivät valoa

Eemilän kotimuseon synty on yhtä arkinen ja kaunis kuin sen kokoelmat. Kun Sikasten suvun maatilan rakennukset Paukarlahdessa olivat menossa myyntiin, navetan parvelle kertyneet vanhat esineet olivat vaarassa päätyä kaatopaikalle. Martti Sikanen ei antanut sen tapahtua. Hän ehdotti, että heinälato kunnostettaisiin ja tavarat asetettaisiin esille — ei varastoon piiloon, vaan ihmisten nähtäville.

Niin syntyi Eemilän kotimuseo, Annelin ja Martti Sikasen eläkepäivien intohimoprojekti. Museon nimi juontaa juurensa tilan ensimmäiseen isäntään, Eemil Sikaseen, jonka mukaan koko torppa tunnettiin. Tila oli osa laajempaa perintöä — maa-alueet olivat kulkeneet isännän isoäidin suvussa aina vuoden 1788 isosta jaosta lähtien.

2 500 esinettä, viisi sukupolvea

Eemilän kotimuseon kokoelma kasvoi lopulta noin 2 500 kansanperinne-esineeseen, jotka kattoivat viisi sukupolvea — 1800-luvun alusta aina 1970-luvulle saakka. Suurin osa esineistä oli peräisin Sikasten omien lapsuudenkotien vintiltä ja ullakolta, mutta ajan myötä naapurit, sukulaiset, ystävät ja jopa tuntemattomat halusivat pelastaa omat vanhat tavaransa tuomalla ne museoon.

Kokoelmista löytyi metsätyön ja hevostalouden työkaluja, maanviljelyn ja kalastuksen välineitä, metsästystarvikkeita ja urheiluvälineitä. Suutarin ja puusepän verstaiden esineet kertoivat käsityötaidosta, kangaspuiden ja pyykkäysvälineiden kokoelmat arjen näkymättömästä työstä. Erityisen koskettava oli 1940-luvun tyyliin sisustettu lasten leikkimökki nukkekokoelmineen — pieni ikkuna aikaan, jolloin leluilla oli nimet ja tarinat.

Yksittäisistä esineistä muistettiin erityisesti vuoden 1938 pellavapusero ristipistokoristein, hevosen suokengät, pellavan käsittelyvälineet, vanhat kirkkovaunut ja papin takki, johon kietoutui oma historiallinen tarinansa. Jokainen esine oli kuin lause keskeneräisessä kirjeessä menneisyydeltä.

Enemmän kuin museo — elävä pihapiiri

Eemilän kotimuseo ei ollut vitriinien ja köysien takana piilotteleva laitos. Se oli elävä savolainen pihapiiri. Punaisessa päärakennuksessa oli perinteinen tupa-asetelma. Verstasrakennus, navetta ja muut piharakennukset olivat kaikki osa kokonaisuutta, jossa esineet eivät vain istuneet hyllyillä — ne olivat siellä, missä niitä oli käytetty.

Pihapiirin sivurakennuksessa toimi kahvila, joka tarjoili kahvia ja savolaista seuraa. Sen yhteydessä oli paikallisten käsitöiden myymälä ja vaihtuvia taidenäyttelyitä. Anneli ja Martti eivät esitelleet museotaan oppaan etäisyydellä, vaan isäntäväen lämmöllä — kuin olisit tullut kylään sukulaisten luo.

Kuopion kulttuurihistoriallinen museo tarjosi asiantuntija-apua esineiden luetteloinnissa, konservoinnissa ja esillepanossa. Sikasten oma käsityö näkyi kaikkialla: suurin osa entisöintityöstä oli Annelin ja Martin omien käsien jälkeä.

Miksi Eemilän kotimuseo merkitsi

Suomen museoverkosto on rikas, mutta Eemilän kotimuseon kaltaiset yksityiset kotimuseot täyttävät aukon, jota suuret laitokset eivät kata. Ne kertovat tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä — ei kuninkaallisista, ei suurmiehistä, vaan niistä, jotka tekivät maasta pellosta, vedestä kalasta ja pellavasta paitoja.

Pohjois-Savon maaseudun muisti elää juuri tällaisissa paikoissa: pihapiireissä, joissa sukupolvet ovat asuneet, ja esineissä, jotka ovat kuluneet käytössä sileiksi. Eemilän kotimuseo osoitti, että historia ei asu vain arkistoissa — se asuu navetan parvella, kellarissa ja vintin arkuissa.

Suljettu, mutta ei unohdettu

Kahdenkymmenen vuoden jälkeen Anneli Sikanen päätti, että on aika. "Aika aikaa kutakin", hän kirjoitti museon viimeisessä viestissä. Esineet ovat löytäneet uudet kodit museoissa ja yksityiskodeissa ympäri Suomea. Pihapiiri on hiljainen, mutta sen muisto elää niissä tuhansissa vierailijoissa, jotka pysähtyivät Viitostien varrella ja astuivat hetkeksi menneeseen maailmaan.

Tämä artikkeli syntyi osittain vanhojen valokuvien ja nauhoitusten innoittamana, jotka tulivat päivänvaloon, kun eräs henkilö toi omat muistonsa digitoitavaksi. Se herätti kysymyksen: mitä kaikkea muuta piilee vinteillä, kenkälaatikoissa ja vanhoissa kaapeissa — ehkä juuri Eemilän kotimuseoon liittyen? Jos sinulla on vanhaa mediaa, joka liittyy tähän museoon tai sen esineisiin, EachMoment voi auttaa säilyttämään ne tuleville sukupolville.